Viikko 6 : Jumalan ja meidän ”mutta”

 

Tahtoisin jakaa kanssasi ajatuksen, joka yhä uudelleen tulee mieleeni, kun luen Joonan kirjaa. Ajatus liittyy kertomuksessa käytettyyn mutta-sanaan.

Pienessä Joonan kirjassa on useita lauseita, jotka alkavat sanoilla ”mutta”. Toisinaan sanotaan: ”Mutta Joona…”. Toisinaan taas kerrotaan: ”Mutta Jumala …”

Joka kerran kun sanotaan: ”Mutta Joona”, niin profeetta Joona näyttää tekevän jotakin vastoin Jumalan tahtoa. Ja joka kerran kun sanotaan: ”Mutta Jumala”, niin Jumala kärsivällisesti ja pitkämielisesti hakee taas yhteyttä Joonaan.

Kaikki alkaa jo kirjan alussa. Jumala oli pyytänyt Joonaa menemään Niniveen. Sitten voimme lukea: ”Mutta Joona nousi paetaksensa Tarsisiin Herran kasvojen edestä.”

Tällainen on usein ihmisen ”mutta”, kun Jumala jotakin sanoo. Ihminen ei läheskään aina hyväksy Jumalaa ja hänen sanaansa elämänsä ohjeeksi. Jumala sanoo näin, mutta ihminen toimii toisin.

Joonan ”mutta” ei kuitenkaan sammuttanut Jumalan rakkautta Joonaa kohtaan. Kertomus jatkuu jo aivan alussaan: ”Mutta Jumala heitti suuren tuulen merelle.”

Nopeasti katsottuna vaikutti siltä, kuin Jumala olisi nyt ryhtynyt rankaisemaan – tai peräti tuhoamaan – palvelijansa. Niin hirveä oli Jumalan ”mutta”, Jumalan myrsky. Niin suuri oli epävarmuus siitä, mitä Joonaa nyt odotti. Niin suuri oli haaksirikkoutumisen vaara. Kuolema näytti hyvin todennäköiseltä.

Tämä myrsky oli kuitenkin kuin Jumalan käsi, jolla hän ohjasi eksyksiin joutunutta omaansa takaisin tielle. Joona ei tosin ymmärtänyt asiaa niin, tai sitten hän ei edelleenkään halunnut suostua Herran tahtoon. Ja niin kapina jatkui ja hän joutui liitoksissaan natisevasta laivasta meren myrskyaaltojen syövereihin. Kaikki ulkonainen turva oli nyt poissa.

Silloin tuli Jumalan toinen ”mutta”. ”Mutta Jumala toimitti suuren kalan nielaisemaan Joonan.”

Tämä vaikutti vielä pahemmalta kuin edellinen tapahtuma, meren varaan joutuminen. Myrskyistä voi joku joskus selvitäkin, kuin ihmeen kaupalla. Mutta kalan ruoaksi joutuminen oli lopullinen sinetti profeetan tuholle.

Tämänkin kauhistavan tapahtuman takana oli kuitenkin edelleen Jumala. Se oli ”Jumalan uusi mutta”. Jumala toimitti kalan paikalle. Siksi sen ruuaksi joutuminen, kaikesta järkyttävyydestään huolimatta, oli Jumalan apu Joonalle. Kala ei tuhonnut Joonaa vaan pelasti hänet hukkumasta.

Toivottomassa tilanteessa Joona alkoi nähdä tapahtumien kulun oikein, ja hän rukoili: ”Minä vajosin alas ? ? mutta sinä nostit minun henkeni ylös haudasta, Herra, minun Jumalani.”

Hän myönsi, että hän oli vajonnut alas. Mutta nyt hän itse tarttui Jumalan ”muttaan”: ”Mutta sinä nostit…” Siinä oli alas vajonneen toivo. ”Minä vajosin, mutta sinä nostit”, hän sanoo.

Ihmisen pahuus ja Jumalan hyvyys olivat näkyvissä Joonan silmien edessä keskellä pimeyttä, jossa hän rukoili. Omaa pahuuttaan ja Herran armoa hän varmaan mietti myös, kun kala lopulta oli oksentanut hänet kuivalle maalle.

Sen jälkeen Joona meni Niniveen ja saarnasi siellä niin kuin Jumala oli sanonut. Niin niniveläiset kuin Joonakin luulivat Jumalan tuhoavan kaupungin. Mutta nyt oli niniveläisten vuoro kokea tuo Jumalan ihmeellinen ”Mutta”. Sitä ei nimittäin ole varattu vain Joonalle, vaan kaikille syntisille. 

Pitkämielisyydessään Jumala ei tuhonnutkaan Niniven kaupunkia. Joona, joka itse oli saanut kokea Jumalan pitkämielisyyttä tuhon keskellä ei kuitenkaan ollut valmis suomaan Jumalan armoa muille. Kun on kerrottu, että Jumala armahti Niniven kaupunkia, kuvaus jatkuu: ”Mutta Joona pahastui tästä (Jumalan armosta) kovin.”

Nyt oli Jumalan taas osoitettava kärsivällisyyttään niniveläisten sijasta Joonalle: Uusia ”Jumalan muttia” tuli Joonan osaksi: ”Mutta Herra sanoi: ’Onko vihastumisesi oikea?'” Joona ei vastannut, vaan lähti vaieten pois. ”Mutta Herra Jumala toimitti risiinikasvin kasvamaan. Joonan pään ylitse, varjostamaan hänen päätänsä.” Mutta Joona ei siitä ilahtunut, vaan toivotti itselleen kuolemaa. ”Mutta Jumala sanoi Joonalle…”

Kirja päättyy kertomatta, mitä Joonalle tapahtui. Sen me vain saamme tietää, että Jumala oli loppuun asti pitkämielinen. Hän oli aivan käsittämättömän pitkämielinen.

Siksi ei milloinkaan ole liian myöhäistä taipua. Milloinkaan ei ole myöhäistä turvautua Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen. 

Meille Herra sanoo tänään: ”Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä.” 

Per-Olof Malk –