Viikko 5 : Kainin vierellä rukoilemassa

Raamatun tutkijat ovat jo kauan sitten tehneet sen mielenkiintoisen havainnon, että kun jokin uusi asia mainitaan Raamatussa ensimmäisen kerran, niin siinä yhteydessä usein sanotaan kaikki oleellinen kyseisestä asiasta. Sen jälkeen tulevat maininnat samasta asiasta tavallisesti syventelevät ja laajentavat asiaa. Mutta asian ydin on luettavissa jo siinä kohdassa, missä se ensimmäisen kerran mainitaan.

Tätä Jumalan ilmoituksen ominaisuutta kutsutaan ”ensimmäisen maininnan säännöksi”. Se ei ole ehdoton sääntö, se ei päde kaikkeen Raamatussa, mutta hyvin usein se pitää paikkansa.

Ajattele esimerkiksi ns. alkuevankeliumia 1. Moos. 3:15. Siinä on jo koko evankeliumi; sana siitä, että Jumala huolehtii itse sielunvihollisen voittamisesta. Vaikka emme tietäisi evankeliumista enempää kuin tuon alkuevankeliumin, me jo tietäisimme, että Jumala on luvannut lunastajan, joka kukistaa hänen vihollisensa ja meidän vihollisemme. Kaikki jälkeenpäin tuleva ilmoitus täydentää tätä ydintä, joka näkyy Raamatun kolmannessa luvussa.

Tältä kannalta katsottuna on mielenkiintoista ja puhuttelevaa tarkastella ensimmäistä Raamattuun tallennettua rukousta. Se löytyy pian alkuevankeliumin jälkeen, 1. Moos. 4:13-14:stä. ”Kain sanoi Herralle: ’Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa. – – Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut’.”

Tämä on hätkähdyttävää ”ensimmäisen maininnan sääntöä” ajatellen. Raamatun ensimmäinen rukous on murhaajan rukous, Kainhan oli murhannut veljensä Abelin. Ehkä sääntö ei pädekään tässä? Minusta se pätee tässä yhtä hyvin kuin alkuevankeliumin kohdalla.

Näethän, että Raamatun ensimmäinen rukous käsittelee syntiä. Kain sanoi Jumalalle: ”Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa”, 4:13. Raamatun ensimmäisen rukouksen ensimmäinen sana on ”syntini.” Ei toisten synti, vaan minun oma syntini. Raamatun ensimmäinen rukous käsittelee syntiä, jonka seuraukset ovat rukoilijalle liian raskaita kannettavaksi.

Tässä on rukouselämän alku maailmassa. Tässä on rukouselämän ydin. Raamatun rukoilijat ovat syntisiä ja heitä painaa oma syyllisyys liina raskaana.

Tässä rukouksessa oleva heprealainen sana ”awon” merkitsee sekä syntiä että synnin rangaistusta. Nämä kaksi asiaa ovat erottamattomia. Syntiä ei voi tehdä ilman seurausta. Synnin tekijä ei voi palata aikaan ennen synnin tekemistä. Hänen on kuljettava eteenpäin. Mutta edessä on vain synnin palkka. Kain ymmärsi, että hänen oli elettävä koko elämänsä peläten, että hänelle kävisi niin kuin Abelille. 

On ehkä hiukan yllättävää on, että tässä rukouksessa ei pyydetä mitään. Tässä vuodatetaan Jumalan eteen sydämen tuska, mutta ei sanota: Anna, tee… Tämäkin on hyvä panna merkille. Oma syntisyys ja sydämen tuskan purkaminen Jumalalle on ensimmäisen rukouksen aihe. Tämä antaa suunnan kaikelle rukoilemiselle ja kaikille jälkeenpäin tuleville rukoilijoille. Rukouksen perimmäinen sisältö ei ole pyytäminen, vaan tunnustaminen. Jumalan varaan jää sen arvioiminen, mitä rukoilija tarvitsee.

Tätä rukous ytimeltään aina on: Se on langenneen ihmisen ahdistuksen ja pelon ja huolten vuodattamista Jumalan eteen. Jumala tekee sitten mitä hän tahtoo. Älä sinäkään pelkää tuoda omaa syyllisyyttäsi ja synnintuntoasi Jumalan tietoon. Älä pelkää käydä Jumalan eteen lankeemuksesi jälkeen. Älä pelkää aloittaa rukouksiasi sanalla ”syntini”. Raamatun rukoilijat ovat tehneet näin alusta asti.

Aivan alusta asti syntisillä – huomaa vielä – suurilla syntisillä, on ollut joku, jolle puhua. Synti ei estä rukoilemista. On nimittäin olemassa Jumala, jolle veljesmurhaajakin saattoi tekonsa jälkeen purkaa epätoivoiset tuntonsa ja sydämensä viiltävän kivun. Millainen Jumala onkaan!

Me ehkä olisimme jättäneet kuulematta Kainia. Tai jos olisimme kuunnelleet häntä, me ehkä olisimme sanoneet hänelle: ”On oikein, että sinä nyt kärsit! Synnin palkan sinä sait.” Mutta jo täällä Raamatun alussa ja ilmoituksen aamunsarastuksessa näkyy häikäisevän kirkkaan valon lailla, että Jumala on toisenlainen kuin ihmiset. Sama näkyy halki Raamatun ristille saakka ja siitäkin eteenpäin. Kuinka sanoikaan Jeesus murhaajistaan: ”Isä, anna heille anteeksi…”.

Jumala kuunteli Kainin rukousta ja vastasi hänelle toisin kuin me olisimme tehneet. Jumala lupasi varjeluksen Kainille. Kun Kain oli vuodattanut tuskansa sanomalla: ”Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja silloin kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut”, niin Jumala vastasi hänelle: ”Ei.” Näin Jumala katkaisi jo Kainin elämässä syyn ja seurauksen lain. Jumalan ”Ei” syntisen kuolemalle on yksi hänen ihmeellisimmistä ominaisuuksistaan.

Raamattu kertoo, että Jumala vastasi Kainille: ”Ei, vaan kostettakoon seitsenkertaisesti sille, joka tappaa Kainin.” ”Vaaravyöhykkeeseen” ei näin jää Kain, vaan ne, jotka haluavat tehdä hänelle pahaa. Lisäksi Jumala ”pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä”.

”Merkki” on sama sana, jonka löydämme uudelleen vedenpaisumuskertomuksen jälkeen 1. Moos. 9:13. Jumala sanoi: ”Minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta.”

Kainin saama merkki ei ole poltinmerkki, kuolinmerkki, vaan liiton merkki! Jumala solmii liiton syntisen kanssa. Tässä näkyy Jumalan käsittämätön armo ja rakkaus syntisiä kohtaan, joiden kuorma on liian raskas kantaa.

Kun Jumala näin kuunteli Kainia, eikö hän kuuntelisi sinuakin, miten suuret sinun syntisi lienevätkin ja miten huono omatunto sinulla onkin? Eikö hän kuuntelisi sinuakin, joka et rohkene enää pyytää häneltä mitään, vaan ainoastaan purat tuskasi hänelle.

Ensimmäinen Raamattuun tallennettu rukous viitoittaa meille rikkoneille tietä. Saamme mennä Kainin vierelle ja sanoa: ”Minun syntini on minulle liian raskas kantaa. Tule Herra Jeesus ja kanna se minun kanssani. Ota rangaistus, joka minulle kuuluu ja armahda minua. Sillä ilman sinua minä pelkään ja tuhoudun.” 

– Per-Olof Malk –