Viikko 43: Nyt ovat silmäni nähneet sinut

Erästä kirjaa lukiessani sattui silmiini kohta, joka pysäytti minut pitkäksi aikaa. Siinä sanottiin: ”Hengellisen elämämme kohtalonkysymys on, voimmeko olla heikkoja Jumalan edessä.”

Tuota lausetta minun piti lukea monta kertaa. Ja kun niin olin tehnyt, huomasin taas, kuinka syvälle minuun (ja meihin) on juurtunut käsitys siitä, että Jumala suhtautuu meihin sen mukaan mitä me olemme ja kuinka me elämässä pärjäämme. Jos selviämme hyvin ja olemme voimakkaita kiusausten tullessa, mielemme täyttyy ilosta ja turvallisuuden tunteesta. Sellaisissa tunnelmissa on hyvä lähestyä Jumalaa. Mutta jos käy niin, että elämäämme tulee tahroja, synti voittaa, heikkoutemme paljastuu, niin kohta elämä Jumalan edessä tuntuu turvattomalta ja epävarmalta.

Monet kristityt suhtautuvat Jumalaan ikään kuin hän muuttaisi mieltään jatkuvasti. Kun nämä kristityt tekevät hyvää, he ajattelevat, että Jumala kääntyy heidän puoleensa tyytyväisenä. Kun he tekevät pahaa, heistä tuntuu, että Jumala kääntää heille selkänsä ja vetäytyy heistä pois. Silloin he hätääntyvät sydämessään ja koettavat kovalla kilvoittelulla ja paljolla hyvällä tekemisellä taas osoittavat olevansa kelvollisia.

Me ihmiset ajattelemme usein, että käytöksellämme, sanoillamme ja teollamme, saamme tai sitten menetämme Jumalan läheisyyden. Elämää saattaa näin hallita jatkuva omien ajatusten ja tekemisten tarkkailu. Tällaiseen elämään sisältyy helposti myös pelkoa siitä, että Jumala hylkää.

Jobin kirjassa kuvataan tarkasti tällaista pelokasta ihmistä, joka lopulta menetti elämänhalunsakin, kun Jumala ei kääntynyt tyytyväisenä hänen puoleensa, vaikka hän oli tehnyt koko elämänsä kaiken mahdollisen hyvin. Mies kuvasi tilannettaan näin: ”Olen väsynyt elämään”, 10:1. Jumalaa syyttäen hän kysyi tältä: ”Miksi vedit minut ulos äidinkohdusta? Kunpa olisin menehtynyt alkuuni… Kunpa minua ei koskaan olisi ollut”, 10:18-19.

Jobin epätoivo johtui siitä, että hän oli aina uskonut Jumalan hyväksyvän hyvät ihmiset ja hylkäävän pahat ihmiset. Hän oli uskonut, että Jumala palkitsee jotenkin hyviä ja rankaisee jollakin tavalla pahoja, kääntyy suopeasti hyvää tekevien puoleen ja jättävää pahantekijät yksin. Siksi Job oli koko elämänsä ajan ponnistellut miellyttääkseen Jumalaa hyvällä vaelluksella.

Job oli kilvoitellut niin paljon, että hän piti itseään Jumalalle kelpaavana. Vakavan ja pitkän kilvoituksensa perusteella hän saattoi sanoa: ”Minä olen oikeassa, olen syytön Jumalan silmien edessä!”, 6:29, 11:4.

Jobin Jumala-suhde perustui siis siihen, että hän oli elänyt Jumalan tahdon mukaan; hän oli ollut kaikessa kuuliainen. Tämä ei ollut vain hänen oma mielipiteensä itsestään, vaan tämän tiesivät muutkin. Jobin ystävä Elifas sanoi Jobille suoraan: ”Sinun toivosi perustana (on) oman vaelluksesi puhtaus”, 4:6.

Kaikki sujui hyvin Jobin elämässä siihen asti, kunnes Jumala alkoi paljastaa Jobille ihmisten omien hyvine tekojen merkityksettömyyden pelastuksen asiassa. Silloin Job menetti kokonaan käsityksensä Jumalasta. Hän masentui ja hän näki elämänsä turhana. Kun Jobin hyvästä elämästä ei äkkiä enää ollutkaan hänelle Jumalan edessä apua, hänen uskonsa perusteet hajosivat, hänen toivonsa katosi ja hän alkoi syyttää Jumalaa siitä, että tämä oli epäoikeudenmukainen. Jobin mieleen ei juolahtanut, että hän voisi olla syntinen kaikista hyvistä teoistaan ja kovasta kilvoituksestaan huolimatta. Tuskissaan hän parahti: ”Vaikka minä olen syytön, hän (Jumala) tuomitsee minut väärintekijäksi…” 9:20. Jobin luottamus Jumalaan oli kadonnut eikä hän ymmärtänyt enää Jumalaa ollenkaan.

Jobin ongelma oli osittain siinä, ettei hän voinut uskoa olevansa heikko. Hän oli vakuuttunut siitä, että heikot menehtyivät pyhän Jumalan edessä. Omassa elämässään hän oli mielestään osoittanut, että kun on vahva, kun on kuuliainen Jumalalle, niin Jumala siunaa ja antaa menestystä.

Meissä Jumalan lapsissa asuu Jobin usko. Mekin pidämme itseämme usein kunnon kristittyinä, jotka tosin saattavat joskus tehdä jotakin väärin. Mutta vääryys on mielestämme vahinko, me itse asiassa paljastamme sen käsityksemme, että pohjimmaltamme olemme hyviä. Kun me vähättelemme purevia sanojamme, kun me väärin tehtyämme viittaamme siihen, että virheitä sattuu, me itse asiassa sanomme koko ajan, että me olemme hyviä ihmisiä, joille vain sattuu lipsahduksia. Ongelma on siinä, että niin kauan kuin pidämme itsestämme pohjimmaltaan hyvinä, meidän on (useimmiten huomaamattamme) vääristeltävä todellisuutta ja uskottava itseemme valheellisesti. Meidän on ylläpidettävä julkisivua ja salattava totuus.

Jeesus on kiteyttänyt tällaisten Jobin kaltaisten selviytyjien ongelman vertaukseensa fariseuksesta ja publikaanista temppelissä. Fariseus uskoi hyvien elämäntapojen ja tekojen johtavan Jumalan suosion saamiseen. Hänen toivonsa perustana oli hänen vaelluksensa puhtaus. Jobin tavoin fariseus oli selvillä onnistumisistaan, ja niin hän saattoi rukoilla: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.” Saman vertauksen mukaan publikaani seisoi taempana ja rukoili: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, Luuk 18:11,13.

Jeesus sanoi, että tämän rukoushetken jälkeen toinen miehistä meni kotiin vanhurskaana. Vanhurskaana! Siis Jumalalle kelpaavana! Kumpi tämän lahjan sai? Se, joka pyysi Jumalalta armoa.

Kukaan ei selviä Jumalan edessä elämänsä rikkeettömyyden varassa. Raamatun kuvaamista pyhistä ei pyhinkään voi seistä Jumalan edessä kilvoituksensa varassa. Hurskaalle Jobillekin se oli mahdotonta. Mutta ne, jotka tulevat Jumalan eteen heikkoina rosvoina, huijareina, huorintekijöinä, publikaaneina ja rukoilevat Jumalalta armoa, saavat häneltä lahjaksi vanhurskauden niin kuin publikaani sai.

Omasta ja toisten mielestä pitkän hurskaan elämän elänyt Jobkin joutui vanhoilla päivillään muuttamaan käsitystään ja uskoaan pelastuksen perusteista. Silloin tuo itseensä uskonut kilvoittelija sanoi Jumalalle: ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa”, Job. 42:5-6. Tällainen on uskon maaperä, tällainen on oikean Jumala-suhteen perusta. Mikään ei ole meidän ihmisten varassa. Kaikki on Jumalan varassa.

Jumala tuntee Poikansa sovitustyön ja siihen perustuvan armon riittävyyden. Siksi hän käyttää vähäisiä ja vähäistäkin vähäisempiä, puutteellisia ja vaillinaisia ihmisiä. Evankeliumin julistus ei perustu julistajaan, vaan armoon. Evankeliumin opetus ei ole kaikista pyhistä pyhimpien työtä, vaan se on kaikista vähäisistä vähäisimpien työtä. Armon tähden. – Per-Olof Malk