Viikko 42: Kaikista pyhistä vähäisimmille

Olen viime aikoina taas kerrannut mielessäni apostoli Paavalin sanoja: ”Minulle, kaikista pyhistä vähäisimmälle, on annettu se armo, että saan julistaa kansoille sanomaa Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta…” Ef. 3:8.

Hätkähdyttävää tässä on Paavalin tapa puhua itsestään. Hän ei arkaile verrata itseään muihin. Meille usein sanotaan: ”Ei pidä verrata itseään toisiin.” Mutta Paavali teki juuri niin.

Kun apostoli ajatteli itseään ja vertasi sitten itseään muihin kristittyihin, hän aina koki alimittaisuutta. Meidän tulee tässä olla tarkkoja. Apostoli ei puhunut itsestään nöyristellen, vähättelevästi saadakseen ihmiset sanomaan, kuinka hyvä hän oli. Paavalin ongelmana ei ollut sen tyyppinen ”suomalaisuus”, joka johtaa meitä toisinaan pitämään itseämme arvottomina ja taitamattomina ”en-minä-osaa”-ihmisinä.

Ei, Paavalin arvio itsestään oli hyvin oikea ja samoin oli hyvin totuudellinen hänen havaintonsa muista. Siksi hän päätyi sanomaan, että hän on kaikkia muita uskovia vähäpätöisempi. Tämän arvottomuutensa ilmaisemista varten hän keksi kreikan kieleen omintakeisen ”superlatiivin komparatiivin”. Hän ei kirjoittanut efesolaisille (kuten suomennos antaa ymmärtää), että hän oli kaikista pyhistä vähäisin, vaan hän sanoo olevansa ”vähäisempi kuin vähäisin kaikista pyhistä”.

Tällainen vähäpätöisyys oli Paavalille tuttu. Näin hän koki ja näin hän tiesi asioiden olevan. Pyhä Henki oli valaissut hänen sielunsa silmät näkemään totuuden. Ja totuus Paavalista oli tämä: ”Minä olen vähäisempi kuin vähäisin kaikista pyhistä.”

Näin sanoessaan Paavali tiesi, ettei hänellä ollut mitään erityisarvoa muihin verrattuna. Hän ei ollut kuulijoitaan parempi. Hän ei apostolin asemansa tai olemuksensa perusteella voinut vaatia Jumalalta mitään eikä hänellä ollut oikeutta mihinkään.

Tällainen totuuden näkeminen on murskaava ja kauhistava kokemus, ja jos se on jatkuvaa tietoisuutta omasta viheliäisyydestä, se voi viedä vakavasti asioihin suhtautuvan ihmisen epätoivoon. Siksi Pyhä Henki harvoin jättää ihmisen kovin pitkäksi aikaa näkemään vain oman turmeltuneisuutensa. Jumala tietää, ettei kukaan kestä nähdä ja tietää totuutta itsestään ellei hän myös saa nähdä totuutta Kristuksesta ja hänen armostaan.

Armon ajattelemiseen Paavali tässä lauseessaan kiiruhtaakin – tai Pyhä Henki johtaa hänet siihen. Kirjoitettuaan: ”Minulle, kaikista pyhistä vähäpätöisimmälle…” hän jatkaa: ”… on annettu se armo…” Huomaa tämä: vähäpätöisimmälle on annettu se armo. ”Se armo” ei ole ihmisten niukoilla mitoilla mitattu, sitä armoa, jonka Paavali oli saanut, ei oltu säännöstelty eikä sen saajalle oltu pantu ehtoja. Pyhistä köyhimmälle oli annettu jotakin pyhän Jumalankin silmissä suunnattoman suurta: Hänen Poikansa veri peitti apostolin pienuuden, vähäpätöisyyden, puutteellisuuden, vajavuuden, syyllisyyden, kelvottomuuden. Vaikka apostoli todella oli vähäisintäkin vähäisempi, Jumala ei kieltänyt häneltä armoaan, vaan antoi sen.

Paavalin kokemus ja opetus osoittaa, että ihmisen vähäpätöisyys, hänen pienuutensa, keskeneräisyytensä, syntisyytensä ei estä Jumalaa armahtamasta häntä. Tämä on hyvin tärkeä opinkohta kristinuskossa. Ihmiset, aivan erityisesti toiset kristityt, ovat monesti haluttomia käyttämään Jumalan sitä armoa, joka peittää syntien paljouden. Jokin raja se olla pitää armonkin käyttämisellä. Ei ihminen saa siitä yksin elää. Kyllä hänen pitää ainakin ajan mittaan tulla toimeen vähemmällä armolla ja selvitä paremmin omin voimin. Mutta Jumala ei ajattele kuin ihminen eikä toimi kuin ihminen. Siitä muodostui Paavalin – ja siitä on tullut monen muunkin vähästäkin vähäisemmän toivo ja elämän kivijalka.

Armoa Paavali kutsuu tässä kirjeessään ”Kristuksen tutkimattomaksi rikkaudeksi”. Se on hyvin sanottu. Tutkimaton rikkaus merkitsee jotakin niin suurta, ettei sen arvoa ja mittasuhteita voi käsittää. Armon suuruudella ei ole määrää, jonka ihminen voisi ymmärtää. Armo on kuin järvi, jota mies yrittää tyhjentää sangolla. Yötä päivää hän nostaa vettä järvestä ja kantaa sitä pois. Mutta vesi ei järvessä laske. Kun mies lähtee ottamaan selvää siitä, miksi veden pinta pysyy samalla korkeudella, hän huomaa, ettei hän ole ammentanutkaan vettä järvestä vaan merenlahdesta. Vesimäärä, jonka hänen olisi pitänyt sangollaan nostaa, onkin tutkimattoman suuri valtamerien vesimäärä. Niin mies ymmärtää, että hän oli ryhtynyt mahdottomaan tehtävään. Hän ei koskaan voi tyhjentää maailman meriä.

Tällainen on myös Kristuksen tutkimaton rikkaus. Me näemme siitä merenlahden verran ja luulemme, että siinä on kaikki. Mutta armo onkin valtameri, mittaamattoman paljon suurempi kuin mitä me voimme nähdä ja yhden elämän aikana tutkia. Sen suuruus ei mahdu ihmisen käsityskykyyn. Siksi armon määrä riitti vähäistäkin vähäisemmän Paavalin pelastamiseen. Siksi armo riittää sinun pelastamiseesi.

Sen rohkaisevan viestin lisäksi, että vähäistäkin vähäisempi saa Jumalalta armon ja että armo riittää kaikista pyhistä halvimmalle, lauseessa on kolmaskin rohkaisu. Vähäisintäkin vähäisempi Paavali oli armon tähden kelvollinen julistamaan armoa muille. Hurskaina itseään pitävät kristityt ajattelevat helposti, että armon sanomaa voi opettaa ja viedä eteenpäin vain sellainen, joka on jotakin, joka täyttää jotkut vähimmäisvaatimukset ainakin. Näin sanotaan, koska armon suuruutta ei tunneta.

Jumala tuntee Poikansa sovitustyön ja siihen perustuvan armon riittävyyden. Siksi hän käyttää vähäisiä ja vähäistäkin vähäisempiä, puutteellisia ja vaillinaisia ihmisiä. Evankeliumin julistus ei perustu julistajaan, vaan armoon. Evankeliumin opetus ei ole kaikista pyhistä pyhimpien työtä, vaan se on kaikista vähäisistä vähäisimpien työtä. Armon tähden. – Per-Olof Malk