Viikko 41: Pääkysymys tuomiolla on evankeliumi

Kirkkovuoden viimeisiä viikkoja leimaavat puheet lopun ajasta ja viimeisestä tuomiosta. Yksi Jeesuksen monista tämän aihepiirin opetuksista on vertaus palvelijoille uskotuista rahoista, leivisköistä, kuten ennen sanottiin, Matt 25.

Vertauksen mukaan ulkomaille lähtevä isäntä uskoi ennen matkaansa ”koko omaisuutensa” palvelijoilleen, Matt. 25:14. (Uusi raamatunkäännös puhuu ”talenteista”, joita mies antoi.) Herramme kuulijat ovat varmaan hätkähtäneet ja hämmästyneet kuullessaan tämän vertauksen, sillä yksi talentti vastasi nykyajan euroissa sanottuna yli puoli miljoonaa euroa, vanhoissa Suomen markoissa laskettuna yksi talentti oli arvoltaan miljoonia markkoja.

Vertauksen isännän on siis täytynyt olla suunnattoman rikas. Ja se, mitä kukin palvelija sai, oli valtavan paljon. Tämä on tärkeä ymmärtää.

Sitten toinen asia. Jeesus kertoi: ”Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset”, Matt. 25:19. ”Tilityksellä” me ymmärrämme Jeesuksen tarkoittavan toista tulemistaan ja viimeistä tuomiota. Palvelijat, jotka olivat työskennelleet hyvin ja ansainneet isännälleen lisää rahaa, kutsuttiin isännän järjestämään juhlaan. Kyseessä kai on toisista vertauksista tuttu taivaallinen hääjuhla. Mutta palvelija, joka ei isäntänsä poissa ollessa ollut ansainnut mitään, sai kuulla tuomion: ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen…” Matt. 25:30.

Tavallisesti tätä vertausta tulkitaan niin, että palvelijoiden saamat talentit olivat heille annettuja lahjoja, kykyjä ja tehtäviä. Koko vertaus näyttää silloin viittaavan siihen, että pelastus ansaitaan ennen viimeistä tuomiota omilla teoilla.

Minulla on tämän selityksen kanssa ongelmia. Siksi kyselenkin mielessäni, olemmeko ymmärtäneet Jeesuksen vertauksen oikein. Entäpä jos Jeesus ei suunnattoman arvokkailla talenteilla tarkoittanutkaan palvelijoille annettuja lahjoja ja tehtäviä? Mitäpä, jos hän tarkoittikin noilla miljoonien markkojen ja satojen tuhansien eurojen arvoisilla hopearahoilla armon evankeliumia? Jospa talentti ei olekaan meille annettu tehtävä tai kyky, vaan meille annettu evankeliumi, Jumalan lahjavanhurskaus, armo, jonka käytöstä Jeesus viimeisellä tuomiolla on kiinnostunut?

Mitä Jeesuksen vertaus silloin opettaa? Eikö ensinnäkin sitä, että evankeliumi on suunnattoman arvokas, satojen tuhansien ellei miljoonien eurojen ja miljoonien markkojen arvoinen, suurta lottovoittoakin kalliimpi! Ja edelleen, eikö isäntä toiminut kuin Jumala, joka antoi ”koko omaisuutensa”, ainoan Poikansa meille lunastaakseen meidät? Tämä Kristus armoaarteineen on annettu meille lahjaksi niin kuin vertauksen mies ”uskoi koko omaisuutensa” palvelijoilleen.

Näin ymmärrettynä viisi talenttia saanut palvelija olisi – inhimillisesti sanottuna – ollut palvelijoista heikoin. Hän tarvitsi ”paljon anteeksiantamusta”, kuten Jeesus toisessa yhteydessä sanoo. Yhden talentin saanut olisi tämän mukaan ollut – edelleen inhimillisesti sanottuna – palvelijoista paras, vähiten anteeksiantoa tarvitseva.

Toiseksi vertaus näyttää näin katsottuna kertovan siitä, että Jeesus on uskonut evankeliumin meidän hoitoomme meidän ”laadustamme” ja kyvyistämme riippumatta. Tarkoitus on, että se, joka on saanut paljon anteeksi, myös rakastaisi paljon. Tarkoitus on, että me levitämme saamaamme lahjaevankeliumia niin, että monet ottavat sen vastaan ennen kuin Jeesus tulee takaisin. Juuri niin menetteli Jeesuksen vertauksen kaksi palvelijaa. Heidän hoidossaan ollut aarre kasvoi. Mutta kolmas palvelija kaivoi saamansa lahjan maahan. Hän ei pitänyt evankeliumia edes itsellään.

Kun kyselemme syytä siihen, miksi tuo ilmeisen hyvä ihminen teki näin, näemme vastauksen hänen omista sanoistaan. Kotiinsa tulleelle isännälleen hän selitti: ”Minä tiesin, että sinä olet ankara mies… Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan”, Matt. 25:24 25. Tämä kolmas palvelija ei siis tuntenut herraansa ollenkaan oikein. Hän näki isännässään vain ankaran ja pelottavan hahmon, aivan niin kuin Luther aikanaan ennen armon kirkastumista hänelle.

”Sinä olet ankara… minä pelkäsin”, sanoi mies. Niin kauan kuin evankeliumin salaisuus pysyy suljettuna, ihminen näkee Jumalan tällaisena – eikä hän koe sitä turvallisuutta, minkä Jeesuksen sovitustyö antaa.

Kolmannen palvelijan ongelma oli siis siinä, että hän ei tuntenut herraansa oikein. Kun me ajattelemme itseämme tämän kertomuksen valossa, pääkysymys ei ehkä sittenkään ole se, miten lahjakkaita me olemme ja mitä tehtäviä Jumala on meille ehkä uskonut. Kun Jeesus palaa takaisin, pääkysymykseksi voikin nousta suhteemme evankeliumiin. Herramme Jeesuksen oikea tunteminen on sitä, että tunnemme evankeliumin oikein.

Tästä kaiketi on kysymys myös vertauksen lopussa, kun Jeesus monesti oudolta kuuluvat sanat: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”, Matt. 25:29.

Jos talentti on evankeliumin armo, niin tämä opetus merkitsee sitä, että jokaiselle, jolla on evankeliumi, annetaan lisää armoa, ”armoa armon päälle”, kuten Paavali asian ilmaisi. Näin ihmisellä, jolla on evankeliumi, on yltäkyllin. Kristuksen veri riittää, Jeesuksen rakkaus kestää.

Mutta jolla evankeliumia ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on: hänen omat ansionsa, hänen oma kelvollisuutensa. Niin hänellä ei ole mitään ja hänet heitetään ulos pimeyteen. Niin tärkeä on osallisuus evankeliumin armoon. – Per-Olof Malk

 

Sana viikolle 41 (2.)
Maailma ei arvosta vähäisiä – Jumala poimii heidät

Raamatun edellisessä suomennoksessa käännettiin apostoli Paavalin kehotus ”Älkää pitäkö itseänne muita parempina”, Room. 12:16, sanoilla ”Älkää korkeita mielitelkö.”

Tällä lyhyellä lauseella Paavali vapauttaa meidät pyrkimästä sellaiseen suuruuteen, ihmeellisyyteen ja paremmuuteen, jota meillä ei ole, mutta jota me usein tavoittelemme. Tällä sanalla meidät vapautetaan kiipeämästä tai riippumasta sellaisessa korkeudessa, joka meille on vierasta ja raskasta.

Monet tuntevat väsymystä mutta eivät huomaa, että se johtuu heidän ponnistuksistaan olla enemmän kuin ovat, yrityksistään näyttää ihmeellisemmiltä kuin ovat, elämän ja työn nostamisesta tasolle, joka olisi parempi kuin muiden. Ajallisessa elämässä ja hengellisessä elämässä.

Olet ehkä itsekin haaveillut, yrittänyt ja ponnistellut, jotta se, mitä olet ja teet, olisi parempaa kuin se, mitä muut ovat ja mitä muut saavat aikaan.

Mutta apostoli sanoo: ”Asettukaa vähäosaisten rinnalle.” Hän siis menee tässä pitemmälle kuin me mitä me odottaisimme. Hän ei neuvo meitä ”tulemaan alas” ja asettumaan hyväosaisten rinnalle, ei heitä parempina vaan tasaveroisina. ”Älkää pitäkö itseänne muita parempina” tarkoittaa että meidän tulee verrata itsemme vähäosaisiin ja asettua heidän asemaansa ja heidän rinnalleen.

Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että Jumala ei edellytä eikä vaadi meitä olemaan parempia kuin mitä heikoimmat ovat. Kristittyinä meitä ei ohjata olemaan korkeampia kuin matalimmat. Meidän ei ole määrä erottua alhaalla olevien joukosta. Se vaatimus nousee meistä itsestämme – ja ehkä ympäristöstämme.

Maailma tai maailman mukaan ajatteleva kristitty ei arvosta alhaista eikä alhaisia oloja. Maailma ei arvosta köyhyyttä, avuttomuutta ja heikkoutta. Maailman mielen mukaan ajatteleva kristitty ei arvosta hengellistä köyhyyttä, hengellistä avuttomuutta eikä hengellistä heikkoutta.

Silloin kun me ajattelemme maailman tavoin, mielimme korkeita. Mielimme pois alhaisuudesta, pois heikkoudesta ja heikkojen ihmisten seurasta, pois köyhyydestä ja köyhien seurasta… johonkin parempaan, korkeampaan, sellaiseen, jota maailma ja maailmanmieliset kristityt arvostavat.

Mutta apostoli sanoo: ”Älkää pitäkö itseänne muita parempina.” Tyytykää siihen, että te olette aivan tavanomaisia ihmisiä, heikkoja, puutteellisia ja köyhiä. Ja tyytykää tavanomaisten ihmisten seuraan, heikkojen syntisten ja hengellisesti köyhien seuraan. Älkää pyrkikö korkealle.

Paras esikuva tällaisesta tyytymisestä elämään vähäosaisten ihmisten rinnalla on Jeesus. Fil 2:7-8:ssä sanotaan, että hän ”luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa…” Matteuksen evankeliumin 4. luvun viimeisessä jakeessa sanotaan, että Jeesuksen perässä ”kulki suuri joukko ihmisiä. Heitä oli lähtenyt Galileasta ja Dekapoliin alueelta, Jerusalemista ja Juudeasta sekä Jordanin toiselta puolen.” Matt. 4:25. Tätä suurta joukkoa Matteus on juuri edellä kuvannut sanomalla, että siinä oli sairastavia, monenlaisten tautien ja vaivojen rasittamia, riivattuja, kuunvaihetautisia, halvattuja…

Minkälainen Jeesus täällä olikaan! Ja millaista seuraa hänellä olikaan, kun hän täällä vaelsi! Kyllä hän aidosti asettui vähäosaisten rinnalle.

1 Kor 1:27-28:ssä Paavali kirjoittaa: ”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.”

Vanhan suomennoksen sana ”tyytyminen” on käännetty kreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee ”sen sallimista, että tulee johonkin temmatuksi”. Kysymykseni kuuluu nyt: Sallitko sinä, että sinut ”temmataan” irti siitä, mihin olet tarrautunut, että sinut temmataan irti asemastasi, jossa sinä tunnet olevasi muita parempi, että sinut temmataan alas niiden joukkoon, jotka ovat yhtä heikkoja ja köyhiä kuin sinä itsekin olet Jumalan edessä? Voitko sinä tyytyä alhaisten seuraan ja vähäosaisten seuraan, alhaisten oloihin, tavallisten ihmisten tavalliseen seuraan – niin kuin Jeesus tyytyi?

Itselleni pyydän sitä armoa Jumalalta, että myös minä vähemmän pyrkisin korkealle ja enemmän näkisin vaivaa niiden rinnalla, jotka minun tavoin ovat hengellisesti köyhiä ja kokevat puutetta, avuttomuutta ja syntiä Jumalan edessä. Raamatusta näen, että Jumalan hyvät ja lohdulliset lupaukset koskevat myös – ja ehkä erityisesti – juuri niitä, jotka eivät mitään ole.

– Per-Olof Malk