Viikko 39: Suuri Jumala näkee alas

Kun Jeesus oli päättämässä maanpäällistä elämäänsä, hän viimeisenä iltana kokosi opetuslapsensa pääsiäisaterialle. Tuon aterian ilmapiiriä ja tuntoja kuvaa Vanhan testamentin psalmi 113, jonka juutalaiset lauloivat aina ennen pääsiäisaterian syömistä. Minusta tätä psalmia on hyvä lukea muulloinkin kuin paastonaikana ja pääsiäisviikolla. Erityisesti tämä psalmi voi olla siunaukseksi kun ihminen kokee tavalla tai toisella elävänsä kuoleman varjon maassa, lähellä omaa tai toisen kuolemaa, vakavaa sairautta, vastoinkäymistä, luopumista jostakin tärkeästä. Juuri tuollaiset tunnot olivat Jeesuksella ja opetuslapsilla kiirastorstai-iltana.

Tässä psalmissa meitä aluksi kehotetaan ylistämään Herraa. Asiayhteys on tärkeä muistaa. Huomaathan, ettei psalmi kehoteta ketään ylistämään elämän päättymistä tai jonkun muun loppumista. Opetus siitä, että meidän pitäisi ylistää ja kiittää surun ja itkunkin aiheista, ei ole Jumalan luomisen mukaista. Ei Jumalakaan kiitä kun asiat menevät huonosti.

Mutta psalmi ohjaa surevaa ajattelemaan surunaiheiden lisäksi myös Jumalaan, joka on ikuinen. Juuri tähän Jumalan muuttumattomuuteen psalmi kiinnittää huomiota. ”Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja aina!” Siksi Jumala on ylistettävä juuri nyt, olosuhteista riippumatta. Olosuhteissa ei ehkä ole kiitoksen ja ylistyksen aihetta, mutta Jumala on nytkin kiitoksen arvoinen. Nyt – ja aina.

Aika ei muuta Jumalaa. Eikä paikkakaan muuta Jumalaa. Siitä psalmi muistuttaa seuraavaksi. ”Idän ääriltä kaukaiseen länteen saakka kaikukoon Herran nimen ylistys!” Miksi kaikkialta? Siksi, että Herra ”on korkea kaikkien kansojen valtias”, kuten psalmi jatkuessaan muistuttaa. Me näemme idän ääriltä länteen saakka sotia, verenvuodatusta, väkivaltaa, rikollisuutta, huumeiden huumaamia nuoria… Mutta ”Herra on korkea” ja kaiken yläpuolella ja kaikkien kansojen valtias, pyhä ja ylistettävä aina ja kaikkialla.

Itkujen aiheiden lomaan saattaa tästä tulla sieluun Jumalan suuruuden ihmettely, jos ei aivan raikuva ylistys, niin tukahtunut Jumalan hyvyyden tunne kuitenkin. Sielu alkaa aavistaa Jumalan suuruuden ja puhtauden ja pyhyyden ja kaikkivallan, kaiken sen, mitä tarkoittavat psalmin sanat: ”Yli taivaitten kohoaa hänen kirkkautensa… Hän istuu valtaistuimellaan korkeuksissa.” Hän istuu valtaistuimella, jolta maailmankaikkeutta hallitaan nyt ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Hän on siellä, missä on ikuinen rauha ja lepo.

Mutta vielä suurempaa on psalmissa tulossa, vielä valtavampaa on jäljellä. Psalmin huipentumassa asia ilmaistaan näin: Hän istuu valtaistuimellaan korkeuksissa, mutta hän näkee alas maan syvyyksiin. Ihmeitten ihme! Herralle ei ole kylliksi hallita kaikkea nyt ja aina, hänelle ei ole kylliksi olla yli taivaitten kohoavassa kirkkaudessaan, puhtaudessaan ja täydellisyydessään. Hän näkee myös alas! Tämä on Jumalan suurinta suuruutta! Tuo ylistettävä korkea Herra näkee tänne alas!

Joskus ajatellaan, että Herran korkeuden ja pyhyyden ylistäminen on suurinta, mitä ihminen voi tehdä. Se on suurta, mutta todellisuudessa se on vasta Jumalan suuruuden alun ylistämistä. Sellainen ylistys kertoo siitä, ettei ihminen vielä ole nähnyt Jumalan suurinta suuruutta.

Tätä ylistyksen varsinaisinta ja ihmeellisintä aihetta psalmi kuvaa näin: ”Hän nostaa köyhän tomusta, hän kohottaa kurjan loasta.” Köyhä ei voi ostaa tai muutenkaan hankkia itselleen mitään. Hän kerjää kaiken ja nukkuu maassa ilman suojaa. Muiden silmissä hän on tomua, pois siivottava roska niin kuin tomu, missä hän lepää.

Mutta Herra antaa köyhälle lahjan. Herra näkee köyhässä arvokkaan ihmisen. Hän antaa köyhälle ihmisarvon ja hän ”nostaa köyhän tomusta”. Hän erottaa tomusta tomun ja asettaa köyhän ”ylhäisten joukkoon, ylimysten vierelle”.

Tämä on evankeliumi. Se johdattaa oikeiden kiitosaiheiden ja oikean ylistyksen syihin. Vielä toistamiseen se sanotaan psalmissa voimalla, joka vain Jumalan sanassa on. Herra ei vain ”nosta köyhää tomusta”, vaan hän myös ”kohottaa kurjan loasta”. Köyhä vaihtuu tässä kurjaksi, tomu muuttuu loaksi. Kurjan tilanne on köyhänkin tilannetta huonompi. Köyhällä ei ole millä maksaa. Kurjalta puuttuu vaatteetkin. Köyhä on varaton ihminen, mutta kurja ei enää ole ihmisen kaltainen. Köyhä on ihmisten silmissä arvoton, mutta kurja on saastainen.

Mutta Herra antaa kurjallekin lahjan. Herra antaa kurjallekin ihmisarvon ja ”kohottaa hänet loasta”. Suomennos on tässä siivonnut psalmintekijän kieltä. Hepreassa sanotaan: ”Herra nostaa kurjan tunkiosta.” Ihmisten silmissä kurja on kelvoton, hän haisee, hän mätänee. Häntä ei voi pitää ihmisten keskuudessa, ei edes kadun tomussa nukkumassa. Mutta Herra, kaikkien kansojen valtias, joka istuu valtaistuimellaan korkeuksissa, näkee alas tunkionkin sisään. ja Herra asettaa kurjan ”ylhäisten joukkoon, ylimysten vierelle”. Lahjaksi, armosta. Syntien sovituksen ja anteeksiantamuksen tähden. Jeesuksen veren tähden.

Elämä ei pääty kauheimpaan köyhyyteen ja pohjattomimpaan kurjuuteen. Elämä ei pääty tomuun ja tunkiolle. Olosuhteet eivät määrää Jumalan suhtautumistapaa ihmiseen eivätkä ne muuta hänen olemustaan. Koska hän on sellainen kuin hän on. yötä seuraa päivä, kuolemaa seuraa elämä, lohduttomuutta seuraa toivo ja syntistä seuraa syntisten Vapahtaja.

Tukeudutaan tähän nyt. Odotetaan Herraa. Hän ei voi suuruuttaan ja laupeuttaan kieltää. Ja hänen suurin suuruutensa on, että hän näkee alas ja toimii täällä. – Per-Olof Malk

 

Viikon sana viikolle 39, toinen lukukappale

Menneisyyttä voimakkaampi on Jumalan armo

Lienetköhän kanssani samaa mieltä siitä, että yksi raskaimmista ja tuskallisimmista kokemuksistamme on olla oman menneisyytensä vanki?

”Vankeudella” tarkoitan tässä sitä ahdistavaa tunnetta joka syntyy, kun ajatukset kulkevat menneisiin vuosiin ja sellaisiin tapahtumiin, joita ei saa tekemättömiksi vaikka kuinka haluai. Ne ovat kuin paksut liikkumattomat vankilan kivimuurit paikoillaan omassa historiassa.

Minusta näyttää, että moni meistä elää tällaisten raskaiden muistojen masentamana ilman toivoa, rohkeutta ja iloa. Ehkä sinäkin tunnet tällaisista syistä ahdistettuja ihmisiä – tai kenties olet itse sellainen?

Raamatun henkilö, joka menneisyyttään murehtivalle voi tulla suureksi avuksi, on ”kanaanilainen vaimo”, Matt 15:21-28. Hän nimittäin oli oman ja sukunsa menneisyyden kannalta ilman toivoa maailmassa. Mutta hänkin sai Jeesukselta avun!

Muistat ehkä, että kanaanilaisten muinainen esi-isä oli aikanaan tehnyt synnin, jonka tähden Jumala kirosi sekä hänen lapsensa että kaikki hänestä polveutuvat ihmiset. Tämän synnin tähden Jumala myös käski israelilaisia hävittämään kanaanilaiset, kun he myöhemmin tulivat Joosuan johdolla ”kanaanilaisten maahan”, 5 Moos 7:2-5. Niin ahdistava ja raskas oli kanaanilaisten menneisyyden taakka. Eikä ulospääsyä ollut koko vanhan liiton aikana.

Israelilaiset tottelivat Jumalan surmaamiskäskyä sen verran huolimattomasti, etteivät aivan kaikki kanaanilaiset kuolleet. Joitakin jäi eloon ja heidän jälkeläisiään oli olemassa vielä Jeesuksenkin aikana. Mutta nämä ihmiset elivät yhä silloin menneisyytensä ja sukunsa menneisyyden vankeina. He eivät voineet muuttaa kansalaisuuttaan eivätkä sitä, mitä ennen heitä oli tapahtunut.

Kanaanilainen vaimo oli yksi heistä. Kun hän tuli Jeesuksen luo, hän tiesi hyvin, että hän oli Jumalan kiroaman kansan jäsen. Se oli suunnattoman masentava kuorma, toivottoman elämän syy. Hän tiesi, ettei häntä ja hänen kansaansa oikeastaan pitänyt olla maan päällä. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta tulla Mestarin eteen. Hän tiesi, että hän oli menneisyytensä tuomitsema ja menneisyytensä vanki.

Mutta mitä hän teki? Vaikka hän kuului kirottuun kansaan, vaikka Jumalan tuomiot lepäsivät hänen sukunsa yllä, vaikka Jeesuskin hylkäsi hänet vaikenemalla ja sitten kutsumalla häntä koiraksi, hän kuitenkin jäi Jeesuksen luo ja kumarsi tätä.

Ajattele! Vaimo kumarsi Jumalaa, joka oli kironnut hänen kansansa! Sisimmässään hän suostui tuomioon mutta näki Jeesuksessa toivon, jota ei ennen ollut nähnyt.

Tämän tähden tämä vaimo näyttää tietä meille kaikille, jotka olemme turmelleet elämämme ja tuhonneet menneisyytemme synneillä. Takanamme olevaa emme voi hävittää, se on ja jää. Mutta Jeesus antaa tulevaisuuden ja toivon.

Katso tarkkaan tämän vaimon toimintaa. Koko hänen asennettaan leimasi suostuminen tuomioihin, joita hänestä ja hänen kansastaan lausuttiin. Hän kumarsi nöyrästi, kun hänelle sanottiin: ”Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille.” Kaikelle, mitä hänestä sanottiin, hän sanoi: ”Niin, Herra.” Mutta sitten hän tuomarinsa edessä rohkeni lisätä: ”Mutta syöväthän penikatkin…”

Tällainen on usko. Se suostuu kaikkeen, mitä Jumalan laki ihmisestä sanoo. Se suostuu tuomioihin, joita Jumala lausuu. Se tunnustaa, ettei ihminen ole mitään. Mutta keskellä kirouksen kauhujakin se kurottautuu kohti kaikkeuden tuomaria tajuten, ettei maailmassa ole ketään, joka voisi auttaa tuomittua paitsi hän, joka kaikki tuomitsee.

Tämä merkitsee, että sinun sukusi synnit, vanhempiesi synnit, itse menneisyydessä tekemäsi synnit ovat kadottavia ja kuolettavia. Mutta ne eivät ole este Jeesuksen Kristuksen avulle, kun sinä lähestyt tuomariasi ja jäät hänen jalkojensa juureen apua odottamaan.

Menneisyytesi todellisia lankeemuksia sinä et pysty hävittämään, vielä vähemmän perisyntiä jota kannat esivanhempiesi rikkomusten tähden. Olet kuin teräshäkissä, josta et pääse pois. Jumalan tuomioitakaan sinä et pysty torjumaan. Kaikki on vääjäämättömästi menetetty. Mutta Jeesuksen luokse sinä voit tulla ja jäädä sellaisena kuin olet, menneisyytesi ja muistojesi kanssa. Ja silloin sinä näet ja koet, että menneisyyttäsi voimakkaampi on Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.

Odota siis Herraa. Sitä joka hänen tykönsä tulee, hän ei heitä pois. Ei totisesti.

– Per-Olof Malk