Viikko 32 : Jumalan edessä

Minä vaikenen kun omatuntoni sanoo minut syntiseksi, sillä minä olen sellainen. Mutta jos se tahtoo minut tuomita, silloin minä puhun ja sanon: ”Jumala on suurempi kuin sinä sydämeni, suurempi Kristuksen tähden”.

Minä vaikenen kun laki sanoo, että ansaitsen kirouksen, sillä minä ansaitsen sen. Mutta jos laki tahtoo uhata, että kirous myös kohtaa minut, niin minä vastustan ja sanon: ”Kristus kärsi kirouksen”.

Minä vaikenen kun saatana muistuttaa minua synneistäni. Minä kumarran pääni ja myönnän, että hän on oikeassa. Mutta jos hän koettaa peljättää minua tuomiolla ja helvetillä, silloin minä sanon Mikaelin kanssa: ”Herra kukistaa sinut saatana”.

Minä vaikenen kun onnettomuus kohtaa minua ja minulle sanotaan: ”Tämä tulee sinulle syntiesi tähden”. Mutta jos minulle sanotaan: ”Tämä on syntiesi rangaistus” niin silloin minä vastaan: ”Ei suinkaan. Minulle ei ole mitään rangaistusta”.

Ja kun minä kerran astun kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen ja joudun hänen kasvojensa valkeuteen, silloin minä vaikenen, jos hän kysyy minulta hyveitäni, sillä sellaisia minulla ei ole. Minä vaikenen, jos hän sanoo minulle: Sinä olet tekojesi tähden ansainnut kuoleman ja helvetin’. Minä vaikenen tomussa, jos hän minulle sanoo, ettei minussa ole mitään, joka vapauttaa minut kadotuksesta, sillä minä tiedän, että niin on laita.

Mutta jos alkaa näyttää siltä, että rangaistustuomio todellakin kohtaa minua, niin silloin minä en enää vaikene, vaan vetoan välimieheni veren, kuuliaisuuden ja ansion nojalla, nöyrästi ja kunnioituksella mutta myös rohkeasti, Jumalan omaan vanhurskauteen, jotta se minulle aukaisisi taivaan helmiportit. Ja totisesti, sitä minulta ei kielletä.
– pastori Krummacher kirjassaan Kärsivä Kristus