Viikko 12 : Jumalaa tulee paeta Jumalan luo

Erityisesti paastonaikana näyttävät Martti Lutherin ajatukset kärsimyksestä palautuvan mieleeni yhä uudestaan. Luther on siitä merkittävä kärsimyksestä kirjoittaja, että hän kirjoitti omasta kokemuksestaan. Hänelle kärsimykset olivat tuttuja.

Jo 35-vuotiaana Luther kirjoitti itseään tarkoittaen: ”Tunnen miehen, joka vakuuttaa kärsineensä usein.” Luther kuvaa, miten hänen pahimmat kärsimyksensä ovat olleet ”tosin lyhyitä hetkiä”, mutta ne ovat olleet ”sen laatuisia ja niin helvetillisiä, ettei kieli voi kertoa eikä kynä kirjoittaa eikä sellainen uskoa, joka ei niitä ole itse kokenut.”

Luther jatkaa kärsimyksistään: ”Ne ovat senlaatuisia, että jos ne kestäisivät puolikin tuntia tai edes kymmenesosan tuntia, niin tuo ihminen menehtyisi ja kaikki hänen luuna muuttuisivat tuhkaksi… Silloin ei ole pakopaikkaa, ei lohdutusta ulkona eikä sisällä, vaan kaikki on syyttämässä…”

Sanat kuulostavat äärettömän lohduttomilta. Karuudessaan ne kuitenkin ilmentävät jotakin sellaista, mikä monelle Jumalan lapselle on tuttua meidänkin aikanamme. Jumalan armoon on usein kovin vaikea turvautua. Jumalan pyhyys, oma syyllisyys ja edessä olevan tuomion ankaruus pelottavat sielun suunniltaan.

Lutherille kristinusko oli kokemuksellinen todellisuus, jossa ihminen on jatkuvasti kasvokkain oman syntisyytensä ja Jumalan armon kanssa. Kun armo ei huuhdo pois lakia, Luther eli alinomaa lain paljastamana. Hän oli mielestään jatkuvasti kelvoton ja kadotettu ja koki toistuvasti suunnatonta hätää, iankaikkinen rangaistus silmiensä edessä.

Lutherin lievemmät (vaan eivät lievät) pimeät jaksot saattoivat kestää kauankin. Evankeliumin valon löytyminen ja sydämen lepo Kristuksen armossa eivät olleet itsestäänselvyyksiä hänelle.

Kestoltaan ilmeisesti pisin hengellinen ”tunnelijakso” Lutherilla oli ”kauhujen vuonna” 1527, jolloin hän oli 45 vuoden ikäinen. Vuosi alkoi siten, että hän tammikuussa ensin menetti lähes kokonaan tajuntansa saatuaan sydänkohtauksen. Hiljalleen siitä toivuttuaan häntä heinäkuussa kohtasi toisenlainen ja vielä ankarampi isku. Kuudes heinäkuuta kuudelta aamulla hänet valtasi pelottavan voimakas sisäinen hengellinen hätä. Hän koki tarvitsevansa sielunhoitajaa, ja kahdeksalta aamulla hän kutsui rippi-isänsä, Wittenbergin kirkkoherran Bugenhagenin luokseen, tunnusti hänelle syntinsä, pyysi synninpäästön sanaa ja lohdutusta. Hän toivoi pääsevänsä sunnuntaina käymään ehtoollisella.

Tuo päivä kului suunnattomissa tunnontuskissa. Illalla tulivat Lutherin luokse hänen vaimonsa ja lääkäri. Luther pyysi heiltä esirukousta.

Siitä alkoi yli puoli vuotta kestänyt ahdistusten jakso, jossa Jumalan armo ja sielun rauha tuntuivat olevan hyvin kaukana.

Meidän kannaltamme on puhuttelevaa muistaa uskonpuhdistajan kärsimykset. Mutta vähintään yhtä tärkeää on selvittää, mihin Luther ahdistuksissaan turvautui.

Tämän turvan selvittely vie katselemaan Golgatan tapahtumia. Enemmän kuin mikään muu Lutheria auttoi ristiinnaulitun Kristuksen kärsimysten katseleminen ja ristiinnaulitun Kristuksen kuunteleminen.

Syvin kaikista Kristuksen ahdistuksista oli Lutherin mielestä Jumalan valintaa koskeva äärimmäinen hätätila. Sen Jeesus koki, kun Jumala hylkäsi hänet ja hänen oli pakko tunnustaa se ja huutaa nuo kauhistavat sanat: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Matt 27:46.

Silloin Kristus oli ilman arvoa Jumalankin silmissä! Luther sanoo, ettei Kristus ei silloin enää tiennyt, oliko Jumala valinnut hänet sovittajaksi ja pelastuksen osallisuuteen. Tässä Kristuksen ahdistuksessa Luther näki omienkin pelkojensa pohjan. Tähän Kristuksen hätään hän saattoi samastua. Ja siksi se, mitä Kristus tuossa kauhistavassa pimeydessä teki, koitui Lutherille avuksi ja toivoksi.

Muistathan sinäkin sen aina! Juuri silloin, kun Kristus riippui ristillä Jumalan tuomitsemana ja hylkäämänä, yksin ja epätietoisena Jumalan valinnastakin, hän huusi: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Luuk 23:46.

Kristus pakeni sielunhädässään tuomitsevaa Jumalaa armollisen Jumalan luo. ”Tämä”, sanoo Luther, ”on uskon korkea taito ja voima.” Se näkee Jumalan uskollisuuden, jota ei näy. Näin Kristus uskollaan osoitti, että Jumala, joka näyttää olevan kaukana, on lähellä, Jumala joka ei näytä kuulevan, kuulee ja Jumala, joka tuomitsee, armahtaa, Jumala joka hylkää, ottaa hoiviinsa.”

Kun Kristus näin antoi Jumalan hylkäämän henkensä Jumalalle, hän osoitti meille, miten meidän tulee paeta Jumalaa Jumalan luo.

Tällä tavalla Kristuksen kärsimykset ja hänen turvautumisensa Jumalaan koituivat Lutherille avuksi läpi hänen elämänsä. Ja hänen saamansa apu muodostui avuksi monelle hänen aikalaiselleen. Ahdistetusta Lutherista säteili hoitava lohdutus kaikille sielunhädässä olleille ihmisille hänen ympärillään.

Yhä vielä on jokaisen hätääntyneen sielun hyvä katsoa ristillä olevaan Kristukseen. Hän näyttää kaikille kärsijöille ja ahdistetuille tietä lepoon sanomalla: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”

Per-Olof Malk –