Autuuksien vuorella, osa 1

Per-Olof Malk, 1974

Per-Olof Malk piti raamattukurssilla Säämingissä kesällä 1974 kahdeksan luennon sarjan vuorisaarnasta. Ensimmäinen luento käsitteli vuorisaarnan syntyä ja sen kuutta ensimmäistä jaetta. (Mt. 5:1-6). Julkaisemme Internetissä syksyn 2004 aikana otteita tästä luentosarjasta.

Matteuksen evankeliumin luvut 5-7 sisältävät pisimmän meille tallentuneen Jeesuksen puheen. Tämän puheen nimi johtuu siitä, että se pidettiin vuorella. Luvun 5 alussahan sanotaan, että ”kun hän näki kansanjoukot, nousi hän vuorelle”. Näemme tästä myös sen, että juuri kansanjoukkojen näkeminen sai Jeesuksen nousemaan vuorelle. Jeesus vetäytyi usein itse yksinäisyyteen vuorille rukoilemaan. Tässäkin näyttää siltä, että Hän kansanjoukon, hälinän ja voimia kuluttavan elämän keskeltä halusi jälleen kerran vetäytyä syrjään ja jättää kaikki.

Opetuslapset hän otti mukaansa. Ensimmäisessä jakeessa sanotaan: ”kun hän oli istuutunut tulivat hänen opetuslapsensa hänen tykönsä”. Tässä ei siis puhuta kansasta, vaan Jeesus oli opetuslastensa kanssa vetäytynyt pois kansan keskuudesta. Mutta kun Jeesus oli alkanut puhua opetuslapsilleen, kerääntyi heidän ympärilleen taas ihmisiä. Kansa löysi Herran. Jos katsomme vuorisaarnan loppuun, 7. luvun jakeeseen 28, niin löydämme vuorelta Jeesuksen luota jo suuren kansanjoukon: ”Kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään Hänen opetuksestaan.”

On arvioitu, että tämän puheen pitäminen on kestänyt 3-4 tuntia. Tänä aikana nuo joukot ehtivät jälleen kerran etsiä Jeesusta ja löysivät Hänet puhumasta. Jeesus jatkoi puhettaan, emmekä tiedä, missä vaiheessa tämä joukko sinne tuli. Ehkä he tulivat hyvinkin pian Hänen itsensä tultua sinne.

Tämä vuori, jolle Jeesuksen sanotaan nousseen, on perimätiedon mukaan Kurn Hattim -niminen vuori (Autuuksien vuori) puolivälissä Taaboria ja Kapernaumia, Tiberiaan lähellä. Monet teistä olette käyneet Israelissa ja tunnette paikan.

Puheen pitämisen aika sattuu helluntain tienoille. Näin sekä aika että paikka muistuttavat Mooseksen tilanteesta Siinailla, jolloin Mooses, ensimmäinen lain antaja ja profeetta, oli vuorella helluntain tienoilla. Ajallisesti ja paikallisesti tässä (Mt 5-7) on ikään kuin toinen Mooses vuorella helluntain tienoilla Jumalan lain äärellä.

Jeesuksen puhe todella nivoutuu lakiin. Jeesus selittää tässä vanhan liiton lain uuden liiton evankeliumin valossa. Jotkut ovat sanoneet, että tämä kallio, jolle Jeesus nousi, ja tämä puhe, on ”selitetty Siinai”. Raamatun tutkijat ovat noin sadan vuoden ajan aktiivisesti verranneet Jeesuksen opetusta kirjanoppineitten ja juutalaisten rabbien opetukseen. Nimenomaan vuorisaarna on ollut keskeinen tutkimuskohde ja sitä on vertailtu lain opettajien opetukseen. Pintapuolisesti katsottuna samankaltaisuutta on paljon. Se johtuu siitä, että sekä juutalaiset kirjanoppineet, että Jeesus käyttivät samaa lakiteosta, Vanhaa testamenttia. Mutta jos sanotaan, että Jeesus olisi opettanut niin kuin kirjanoppineet, ollaan jo harhassa. Kun katselemme 7. luvun viimeistä jaetta, näemme, että kansanjoukko oli hämmästyksissä. Se oli tottunut kuuntelemaan juutalaisia kirjanoppineita. Heidän hämmästyksensä syyksi sanotaan, että Jeesus opetti nyt niin kuin se, jolla on valta, eikä niin kuin heidän kirjanoppineensa. Kansa huomasi, että Jeesus opetti aivan toisella tavalla kuin heidän kirjanoppineensa, vaikka Hän opetti samaa kirjaa, käytti samaa lakia.

Meidän on torjuttava myös sellainen ajatus, että vuorisaarna olisi uusi käskykokoelma 10-käskyn lain rinnalle ja siten verrattavissa kymmeneen käskyyn. Tilannehan on se, että Jeesuksen toiminta ja monet puheet vuorisaarna mukaan luettuna suurelta osalta kohdistuivat juuri kirjanoppineita ja heidän lainomaista opetuksen henkeä vastaan. Tämän eron kansa huomasi. Jeesus oli toinen Mooses, toinen profeetta. Hän opetti samoja asioita kumoamatta lakia. Mutta opetuksen henki oli toinen kuin kirjanoppineitten. Hän avasi uuden selityksen näköalat tähän asiaan.

Mitä on autuus?

Toisessa jakeessa sanotaan: ”Hän avasi suunsa ja opetti heitä.” Jeesuksen toiminta oli opettamista. Hän opetti lakkaamatta. Tämänkertaisen opetuksen, uuden liiton ”lain antamisen”, Hän aloitti sanalla: ”Autuaita.” Tämä on vuorisaarnan ensimmäinen sana. Se toistuu 8-9 kertaa vuorisaarnan alussa ikään kuin vasarana, joka iskee uudelleen ja uudelleen, niin että kuuntelija varmasti huomaisi mistä tässä on kysymys: ”Autuaita, autuaita. autuaita…”

Luther on vuorisaarnan ensimmäisestä sanasta sanonut: ”Tämähän on ihana, valoisa, ystävällinen alku Jeesuksen opetukselle ja sanalle, sillä Hän ei toimi kuin lain opettaja käskyin, uhkauksin ja pelotteluin, vaan Hän toimii kaikkein ystävällisimmällä tavalla, jatkuvasti rohkaisten ja kutsuen ja antaen valoisia lupauksia.” Lainopettajilla Luther tarkoittaa tässä niitä, joitten opetuksen pääsisältö, ajatuksen päärakenne, oli se, että vanhurskaus tulee laista ja lain noudattamisesta. Joka sitä noudattaa, on siitä elävä. Joka lain täyttää, on vanhurskas. Niiden jotka halusivat tulla autuaiksi, tuli olla jotakin ja tulla joksikin. Ensiksi esitettiin siis ehdot ja sitten ehtojen täyttäjille mahdollisuus tulla vanhurskaiksi.

Jeesuksen opetus oli täysin päinvastainen. Ensiksi Hän puhuu autuudesta. Hän aloitti julistamalla autuaiksi ne, joilla ei mitään ole!

Meidän on syytä pysähtyä tämän ”autuas”-sanan merkityksen kohdalle. Kun Matteus kirjoitti evankeliumiin tämän Jeesuksen puheen ensimmäisen sanan, hän kirjoitti hepreaksi kolme kirjainta: ”asr”. Hepreasta tämä käännettiin kreikaksi: ”makarios”, ja suomeksi sitten ”autuas”.

Tämä alkuperäinen ”asr” merkitsee kahta asiaa. Ensinnäkin: ”kulkea suoraan, kulkea oikein, kulkea johdatettuna suoraan kohti päämäärää.” Me siis ymmärrämme, että Vapahtajan ajatellessa näitä autuaita, Hän ajatteli, että he ovat sellaisia, jotka kulkevat johdatettuina, aivan oikein johdatettuna ja suoraan johdatettuina kohti päämääräänsä. Siinä on heidän autuutensa! He eivät ole eksyksissä. He eivät kulje mutkitellen. He eivät kulje oman voimansa ja viisautensa varassa. vaan oikein johdatettuina kohti Hänen asettamaansa päämäärää. Tässä Hän näkee autuuden sisällön.

Mutta toiseksi ”asr” tarkoittaa: ”siunattu, onnellinen”. Tätä merkitystähän autuas-sanan kohdalla useammin korostetaan. Se tuntuu tunteissa paremmalta. Onneahan me etsimme. Tässä vielä tarkoitetaan aivan tietynlaista onnea, sellaista, jota nainen tuntee, kun hän on saanut kauan odotetun lapsen.

Tämä sana löytyy esim. Vanhan testamentin kohdassa 1. Moos. 30:13: ”Niin Leea sanoi: ”Onnellista minua”. Tässä on nimenomaan käytetty sanaa ”asr”. ”Naiset ylistävät minua onnelliseksi”, he ylistävät minua ”asr”:ksi. Siksi hän antoi syntyneelle lapselle nimen Asser.

Uuden testamentin puolelle meillä on sama tilanne Luuk. 1. luvun jakeessa 46: ”Maria sanoi: ’Minun sieluni suuresti ylistää Herraa ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani; sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.'” Autuus on siis kulkemista suoraan päämäärään oikein johdatettuna ja onnellisena olemista niin kuin olisi kaivatun lapsen äiti.

Vanhan testamentin näkökulmasta tällä tavalla onnellisiksi tulevat ne, jotka noudattavat lain kymmentä käskyä, sekä kaikkia alakäskyjä, ohjeita ja neuvoja ja määräyksiä. Kymmenen on Raamatussa luku, jolla on aivan erityinen merkityksensä. Heprean kielessä ja juutalaisessa ajattelussa sekä Jumalan ilmoituksessa luvuillakin on oma erityinen merkityksensä. Kymmenen on maailman täydellisyyden luku. Kymmenen käskyn noudattamisesta maailma tulisi täydelliseksi.

Mutta vuorisaarnassa ei ole kymmentä käskyä tai kymmentä autuaaksi julistamista, vaan kahdeksan. Jeesuksen näkökulmasta katsottuna autuaaksi tulijoilla on kahdeksan piirrettä, Luvulla kahdeksan on jälleen oma merkityksensä. Se on uuden alun luku. Seitsemän on täydellisyyden luku. Viikko päättyy seitsemänteen päivään ja kahdeksas aloittaa uuden viikon. Kahdeksan sielua pelastui vedenpaisumuksesta, ja muodosti uuden alun ihmiskunnalle vedenpaisumuksen jälkeen. Nyt tässä on kahdeksan ”autuutta”, tässäkin on uusi alku ihmiskunnalle sen pelastumiseksi. Ennen oli kymmenen ja täydelliseksi tuleminen, nyt annetaan uusi mahdollisuus, uusi alku.

Ketkä ovat autuaita?

”Autuaita ovat hengellisesti köyhät”, sanoo Jeesus (jae 3). ”Heidän on taivasten valtakunta”. Hengellisesti köyhiä ovat ne, jotka tämä täydellisyyttä vaativa laki on valaissut näkemään puutteensa ja kurjuutensa ja hengellisen köyhyytensä. He ovat hengeltään kuin kuiva janoava maa, joka tietää, että se ei saisi olla kuiva maa Tämä ei tarkoita niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä hengellistä tilaansa, vaan autuaita ovat ne, jotka ovat sillä tavalla hengellisesti köyhiä, että he tietävät, että he ovat hengellisesti köyhiä. He kokevat tarvitsevansa virvoituksen. Sydämessään he ymmärtävät ja kokevat, että ilman toisen voimaa pelkässä omassa voimassa ja omien mahdollisuuksien rajoissa he eivät voi tehdä sitä, mitä Jumala vaatii. He näkevät Jumalan valtakunnan saavuttamisen mahdottomaksi. He uskovat, että se on tuolla he janoavat sitä kohti, muita he tietävät etteivät he sinne pääse omassa voimassaan ja köyhyydessään.

He ovat niitä, jotka kokevat tarvitsevansa Toisen hengellistä rikkautta. Jeesus sanoo, että heidän on taivasten valtakunta rikkauksineen. Tällä kohdalla on yhteytensä Jesajan 57. lukuun. Jakeessa 75 sanotaan: ”Sillä näin sanoo korkea ja Ylhäinen, jonka asunto on iankaikkinen ja jonka nimi on pyhä:” Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä – mitä näköaloja! – ”ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi.”

Hän asuu siellä, missä on särjettyjä! Hän on siellä, missä on heikkoja ja siellä, missä on toivottoman näköistä. Hän asuu siellä, vaikka hän samalla asuu täydellisyydessä kymmenen käskynsä keskellä.

Luuk. 18:10 on hyvin tuttu kohta, jonka saamme liittää tähän: ”Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa, minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’ Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.’ Minä sanon teille,” sanoo Jeesus. ”tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen, sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.”

Hengellinen köyhyys on autuutta, sanoo Jeesus.

Autuus kyynellaaksossa

4. jakeessa Jeesus ottaa esille toisen näköalan: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.” Murheellisia ovat ne jotka sydämessään tiedostavat syyllisyytensä ja vihollisuutensa Jumalan edessä. mutta myös sen että tämä hengellinen köyhyys ei merkitse sydämen tyhjyyttä vaan sydämen saastaisuutta. Publikaanilla ei ollut mitään, mutta huomasitteko?

Hänellä oli kuitenkin jotain: hänellä oli syntinsä. Tämä oli hänen murheensa aihe. Hän ei voinut katsoa ylöspäin. Emme siis ole vain köyhiä vaan rikkaita synneissä. Meillä on lankeemuksia, tappioita, puutteenalaisuutta kaikin tavoin. Siinä ei sitten merkitse kovinkaan paljon, että näemme koko maailman ja muitten ihmisten olevan samassa tilassa. Oma syyllisyys Jumalan edessä kohoaa järkyttävän kauhistavaksi. Ja tästä syntisyyden näkemisestä murheelliset kokevat ahdistusta aina itkuun ja valvomisiin saakka. He eivät suhtaudu tilaansa huolettomasti. Se saa heidät siihen, etteivät he enää tohdi päätään kohottaa kohti taivasta. Se saa kyyneleet heidän silmiinsä. Se saa aikaan puristavaa itkua sydämeen.

Mutta Jeesus sanoo, että he saavat lohdutuksen tähän itkuun. Jesajan 61 luvussa on kohta, joka liittyy tähän: ”Herran, Herran henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta, julistamaan Herran otollista vuotta ja meidän Jumalamme koston päivää, lohduttamaan kaikkia murheellisia, panemaan Siionin murheellisten päähän – antamaan heille – juhlapäähineen tuhkan sijaan, iloöljyä murheen sijaan, ylistyksen vaipan masentuneen hengen sijaan; ja heidän nimensä on oleva ’vanhurskauden tammet’, ’Herran istutus’.”

Tämä on näitten murheellisten saama lupaus Vanhasta testamentista, Ilmestyskirjan näköala on se, että Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään. Se ei tapahdu niin, että Hän vain lohduttaisi: ”Älä itke, eihän se niin vakavaa ole.” Ei, vaan siellä perillä kaikki itkujen ja kyynelten ja ahdistusten aiheet on pyyhitty pois. Kun meillä ei enää ole itkemisen aiheita, emme enää itke. Autuaat ovat murheelliset.

Viidennessä jakeessa Jeesus tulee kolmanteen ”autuas”-sanaan: ”autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.” Vanhan testamentin puolella, nimenomaan psalmeissa, hiljaiset mainitaan usein nöyrien kanssa. Nöyryys näyttää ilmenevän hiljaisuutena. Matteuksen 11. luvussa, jakeissa 28-29 Jeesus kutsui: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päälleni ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä, niin te löydätte levon sieluillenne.” Hiljaisille on luvassa lepo. Heille on luvassa rauha. Tässä sanotaan, että he saavat periä maan. He saavat rauhan maan ja he saavat levon sieluillensa.

Koska he ovat hiljaisia, heidän sydämensä ja suunsa on vaiennettu tai vaientunut vaatimasta ja puhumasta omista oikeuksista ja siitä, mitä heille kuuluu. He eivät puhu puolestaan. Jumala on heidät nöyryyttänyt sanansa ja Henkensä valolla heidän oman syyllisyytensä hiljaisuudella. Psalmissa 37 on tähän liittyvä sana: ”Nöyrät perivät maan ja iloitsevat suuresta rauhasta”.

Jumalan olemus riittää janoiselle

Neljänneksi, jakeessa 6, Jeesus sanoo, että autuaita ovat ne, jotka ”isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan”. Vanhurskaus on koko vuorisaarnan pääaihe. Puheen suuri kysymys on: Kuka on vanhurskas? Tiedämme, että tässä on kysymys siitä vanhurskaudesta, joka tulee uskon kautta Jeesukseen Kristukseen Uuden testamentin todistuksen mukaan. Kysymyksessä on Jeesuksen vanhurskaus. Tässä kohdassa Jeesus ei sano, että autuaita ovat ne, jotka ovat vanhurskaita, vaan Hän sanoo, että autuaita ovat ne, jotka isoavat – ovat nälkäisiä – ja jotka janoavat vanhurskautta. Heidän sydämessään on kaipausta saada olla vanhurskas.

Hengellinen köyhyys: sydämessä ei ole mitään. Murhe: sydämessä on vain syntiä. Hiljaisuus: nöyryyttä pyhän Jumalan edessä. Jano: voisiko sittenkin laitani olla toisin! Vanhurskautta janoavat ovat niitä, jotka ehkä ovat yrittäneet rakentaa vanhurskautta tänne maailmaan ja omaan elämäänsä, mutta ovat joutuneet näkemään että se on täysin turhaa. Sitten heille tulee nälkä, kaipaus, jano, Jumalan vanhurskauden puoleen. He kaipaavat nähdä sen, että Jumala voittaisi, ja että Jumalan tahto toteutuisi heidän elämässään, että Jumalan oikeus ja Jumalan totuus tapahtuisi täällä. He kaipaavat puhdasta elämää itseensä. Sitten he kurottautuvat kohti tätä Jumalan tahtoa, tuskaisina omasta kelvottomuudestaan ja turvaten Hänen lahjavanhurskauteensa. Se jää heille ainoaksi mahdollisuudeksi. Mutta he ovat autuaita, sanoo Jeesus. He eivät ole autuaita vanhurskautensa tähden, sen tähden, että he itse jotakin ovat, niin kuin lainopettajat vaativat, vaan he ovat autuaita, koska tämä täydellinen vanhurskaus on olemassa Jumalassa. He panevat kaipauksensa ja toivonsa siihen, ja se riittää.